Enpä ymmärtänyt (tätäkään 
), kuinka voimakkaita tunteita äitiyteen liittyy. Oli ne positiivisia tunteita tai sitten negatiivisia. Positiivista on se valtava rakkauden ja onnentunne lapsesta ja sen kehityksestä. Muistaakohan kukaan niitä vanhoja kortteja ja julisteita, joissa oli teksti rakkautta on... mitä milloinkin. No rakkautta on... oma taapero.
Negatiivisia tunteita (voimaakkaasti ahdistavia) ovat taas menettämisen pelko ja myöskin oma epäonnistumisen pelko myöskin. Varmasti lähes jokainen vanhempi haluaa onnistua kasvattamisessa ja hoitamisessa niin, että lapsesta kasvaa terve ja hyvällä itsetunnolla varustettu ihminen. Tietysti sitä koettaa tehdä parhaansa, mutta riittääkö se?
Se, mikä on äitiyden mukana tullut, on "halu pelastaa kaikki kaltoin kohdellut lapset". Se ei tietenkään ole mahdollista, mutta surullisista lapsikohtaloista kuuleminen tai lukeminen on niin ahdistavaa! Ennen suhtauduin lapsiin hyvin neutraalisti. Tutut lapset kiinnostivat, mutta ei noin muuten. Tässä on muuten todiste, että ihminen pystyy muuttumaan.
Sonja Oliviani täytti keskiviikkona 2 vuotta ja sai pitkään kaipaamansa polkupyörän lahjaksi. Rakas meni illalla nukkumaankin kypäränsä kanssa. Niin mieleinen se oli. Hän oli jo kaksi kolme viikkoa puhunut, että isi ja äiti ostaa Tonnalle (Sonjalle siis) pyörän. Nyt on äiti sitten työntänyt pyörää pitkin Hanhenojantietä ja Ilomäentietä, koska tytär ei osaa vielä polkea. No, kaiketi sitä saa liikuntaa niinkin 
. Tänään äitienpäivänä synttärit sitten jatkuivat, kun Sonjalle pidettiin juhlat (ja samalla tuli juhlittua myöskin äitejä). Mieleisin lahja taisi olla kummitädin, -sedän ja mummun yhdessä ostama keinu. Jonka yksi lauta muuten meni Sonjan kanssa päiväunille. On se suloista!
Koirille kuuluu hyvää: Eddien kanssa aloitimme pentukurssin ihan siksi, että tulee treenailtua porukassa myöskin ja totuteltua uusiin asioihin. Ensimmäinen kerta oli ihan luentoa, ja otin Eddien mukaan vaan olemaan autossa ja odottamaan. Eddie on reipas poika. Olen nyt siirtänyt noutotreenit pihalle, mutta edelleenkin vaatii hiukan temppuja, että tulee esine suussa luokse. Mieluiten juoksentelee edes takaisin. En aio ottaa siitä paniikkia, koska se varmasti ajan kanssa korjaantuu. Rauhallisesti vaan odotellaan. Hampaat sillä vaihtuu parasta aikaa, joten ison damin kanssa pitää pitää taukoa.
Annin kanssa olemme nyt käyneet kaniaitauksessa katsomassa kaneja. Toistaiseksi se on ollut kiinni, mutta vaikuttaa siltä, että tottelee ihan hyvin. Itselleni tämä on vaan niin uutta, että haluan hiukan katsoa, kuinka se toimii.
Naakkuvaakkuli on toipunut leikkauksestaan ja on oma valloittava itsensä. Pitäisi vaan ottaa itseään niskasta ja ajaa se koneella klaniksi. Taisi meidän niukkaturkkisesta tulla kerralla puuhka!
Olemme kovasti tehneet pihatöitä. Laittaneet peruna- ja kasvismaata, purkaneet edellisten asukkaiden laittaman kamalan koirankopin pihan perältä. Sitten on siivottu urakalla ja aloitettu ikkunoiden peseminen. Kyllä sitä aikansa saa kulumaan...
Kuvia: 
